Uusi alku – sinne ja takaisin

Hei vaan kaikki!

Tervetuloa kurkkimaan blogiani, jota tässä vasta aloittelen. Tarkoitus on pitää päiväkirjanomaista muistiota siitä, mitä on tullut tehtyä ja syötyä ja mitä sitten tapahtuu. Lähinnä tämä on omaksi harjoittelun ja elämäntapojen muutoksen tueksi tarkoitettu, mutta mukavaa, jos joku saa tästä jotain omaan treeniinsä, elämäänsä tai vaikka vain tyydytettyä tirkistelyn tarvetta.

Yksi syy tähän blogiin oli myös se, että nyt harmittaa, etten viime vuonna tätä jo aloittanut. Nyt tarvisin vähän vertaistukea itseltäni. Jotta sama ei toistuisi tulevina vuosina, niin tässä tämä nyt sitten on. Tsemppaan itseäni siis tulevaisuutta varten. Pimeetä touhua, mutta mitäs väliä sillä on. =)

Niin… Viime vuonna puraisi liikuntakärpänen persuuksista niin kovaa, että paluuta ei taida olla. Se alkoi kevyesti helmikuussa, kun mieheni halusi kokeilla, onko hiihtäminen vielä yhtä syvältä mitä se oli kouluvuosina. Käytiin sitten hiihtämässä ja jostain ihmeen syystä masokisti minussa heräsi. Vaikka se touhu OLI todella syvältä ja poikittain, löysin itseni ladulta myös seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ennen kuin huomasinkaan, olin laskettelurinteessä pakottamassa tyttäriäni opettelemaan laskettelun jaloa lajia.  Sitten aktivoin uudelleen vanhat ryhmäliikuntatunnit ja ramppasin bodypumpissa, bodycombatissa, fitballissa… mitä niitä nyt oli. Ja jopa salilla.

Kun kevät tuli, lähdin lenkille. Ihan vaan kävellen ensin muutamaa kilometriä koiran ja parhaan ystäväni kanssa. Joitakin viikkoja myöhemmin jätin koiran ja parhaan kaverini kotiin ja hölkkäsin ensin muutaman sata metriä. Kesäkuussa hölkkälenkin mitta oli jo 15 km ja huomasin juoksentelevani pitkin naapuriteitä keskellä yötä kun en malttanut lopettaa iltalenkkiä. Silloin täyttyi ensimmäisen kerran puolimaratoniin tarvittava reipas 21 km.

Hommahan lähti sitten ihan lapasesta. Elokuun lopussa osallistuin työkavereideni kanssa Helsinki City Triathloniin ja tarkoitus oli lähteä juoksemaan KiipFit-tapahtumaan puolimaraton. No se sitten jäi kun polvi syyskuussa päätti, että nyt riittää. Luultiin lääkärin kanssa, että kyseessä oli kierukkavamma mutta leikkauspöydällä ortopedi huomasi, että polven rustot on niin huonossa kunnossa että ne pitää poistaa ja polvilumpiota vähän rei´ittää että saadaan uusi rusto tilalle. Ei se ihan sitten niin mennytkään, oikeastaan mikään. Uutta rustoa ei lähtenyt kasvamaan ja polvi lukkiutui niin, ettei sitä saanut koukkuun eikä suoraksi.  Sanottiin, että juoksemiset on sitten muuten juostu. Koko talvi meni fysioterapiassa uutta mobilisaatiota, lihaskuntoa ja kivunhallintaa hakemassa ja työpäivät lääkehuuruissa odotellen, että polvi kestäisi edes normaalin askeleen ottamisen ilman julmettua kipua.

Lopulta helmikuun alussa kävin itkemässä työpaikkalääkärille kipua ja turhautumista ja juoksemisesta luopumisen tuskaa. Lääkäri ehdotti, että kokeillaanko tämmöistä Suomessa uutta hyaluronihappoa, mitä pistetään suoraan polven nivelrakoon, sillä se Teemu Selännekin vielä pelaa. Siinä vaiheessa alkoi olla jo aivan sama mitä myrkkyä polveen ruiskutetaan, toiveena oli vaan yksi kivuton päivä elämässä. Tohtori sitten pisti (kolmensadan euron arvoisen!!) mönjän polveeni ja käski soitella että miten alkaa vaikuttaa.

Viikkoa myöhemmin pystyin kävelemään ilman jatkuvaa kipulääkitystä. Kahta viikkoa myöhemmin pääsin meille kotiin kolmanteen kerrokseen ilman että teki mieli soittaa Pekkaniska auttamaan viimeisissä rapuissa. Neljä viikkoa myöhemmin polven kiputilat oli enää satunnaisia. Viisi viikkoa myöhemmin päätin ilmoittaa itseni ja mieheni vasta-avatun crossfit-salin ensimmäiselle aamu-onramp -kurssille ja palata takaisin urheilemaan kunnolla ja elämään terveellisesti.

SIITÄ kertoo tämä blogi. Eli tarina siitä miten mennään sinne ja takaisin. =)

Terkuin Tiia

Kommentoi



Ei kommentteja.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi  Seuraava blogi