Jokohan nyt päästäisiin asiaan, olisko jo tarpeelliset taustalätinät suoritettu…?
No niin, crossfit on-ramp -kurssi alkoi eilen. Se tarkoittaa suomeksi alkeiskurssia. Kurssilla opetellaan tekniikkaa ja crossfitin perusasioita, tehdään kaikkia päivän treeneihin liittyviä liikkeitä ja sarjoja ja ohjaajat vahtivat että ne tehdään teknisesti oikein. Tuo lajihan on semmoinen, että kyllä siinä paikat kremppaan saa helpostikin, jos tekniikka on väärä. Liikkeet voi olla soutua, maastavetoja, punnerruksia, kyykkyjä, naruhyppelyä, juoksua, pystypunnerrusta, rengassoutua, kahvakuulan kanssa touhuamista, painopallon kanssa pelaamista jne. Tosi monipuolisia siis. Voin vaan kuvitella, kuinka raskaaksi homma käy, jos tekniikka ei ole kunnossa. Itselleni etenkin oikea tekeminen on äärimmäisen tärkeää tuon surullisenkuuluisan polveni kanssa. Ei paljon väärällä tekniikalla kyykätä tai tehdä vauhtipunnerruksia… =D
Kun kello soitti 6.10 meinasi kyllä itku tulla tämmöiselle aamunukkujalle. Onneksi into treenata oli niin kova että äkkiä se unihiekka karisi =). Sitten salia etsimään. Treenaan siis Crossfit Hämeenlinnan salilla Kantolassa ja meidän treenit on kolme kertaa viikossa tiistaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin klo 7.00-8.15. Pienen häröilyn jälkeen sali sieltä teollisuusalueelta löytyikin ja ihan ajoissa päästiin aloittamaan 12 muun aloittelijan kanssa. Tosi mukavaa sakkia kaikki!
Eilinen harjoituskerta koostui päivän treenin eli WOD:n (workout of the day) liikkeiden harjoittelusta ja lopuksi sitten suoritettiin itse WOD. Meidät kellotettiin ja kuukauden kurssin ja kahdentoista treenikerran päätteeksi tehdään sama uudestaan. Kehitystä pitäisi näkyä kyllä reilustikin. WOD oli seuraava:
– 200 m juoksu
– punnerrukset 15/12/9 toistoa
– kyykyt 15/12/9 toistoa
– rengassoutu 15/12/9 toistoa
-200 m juoksu.
Eli homma meni niin, että ekaks juostiin 200 metriä. Tämän jälkeen kyykättiin, punnerrettiin ja rengassoudettiin 15 kertaa kutakin. Sitten taas kyykättiin, punnerrettin ja rengassoudettiin 12 kertaa kutakin. Ja vielä kerran sama homma mutta 9 toistoa per liike. Lopuksi vielä huitaistiin menemään 200 metriä juosten. Mun aikani oli 7.14 minuuttia ja parantaa pystyn aika paljon. Aika hapoilla kyllä oli olkapäät, myönnetään…
Arvatkaa mikä oli pahin? No se juoksu. Kitkeränsuloinen juoksu. Mähän en ole juossut sitten viime syyskuun alun. Olisin ehkä tuossa pari viikkoa sitten voinut jo vähän koittaa kuinka polvi kestää, mutta kun jotenkin siinä tulee tuo psyykkinen puoli vastaan. Minä, joka olen aina inhonnut juoksemista, opin rakastamaan sitä ja sitten se otettiin multa pois. Nyt mä en ole enää varma, haluanko sitä takaisin. Aika perus sydänsurukamaa, eikö? Eilen oli sitten pakko. Ensin köpöttelin kuin mummo syksyn ensiliukkailla, mutta kun huomasin, ettei kipua juuri tulekaan, uskalsin juosta jo paremmin. Viimeiset 40 metriä meni jo melko kivasti. Juoksutekniikka täytyy opetella kokonaan uudestaan, sen huomasin…
Se, mikä oli erityisen kivaa tuolla treeneissä oli treenikamut ja ohjaajat. Normistihan salilla tai ryhmäliikkatunnilla teet sen oman duunisi ja muihin ei juuri huomiota kiinnitetä. Ketään ei sen kummemmin moikkailla eikä muita nyt ainakaan mennä kannustamaan että jaksaajaksaa, jollei nyt ihan tuttu ole. Tuolla meillä ohjaajat kehoittivat heti aluksi, että muita saa ja pitää tsempata ja kaveria pitää tukea. Se ikäänkuin aukaisi jonkinlaisen sosiaalisen lukon koko hommasta ja siinä kaikki höpisi ja tsemppasi muita kun oli oman suorituksen saanut tehtyä. Tavallaan semmoinen positiivinen kilpailuhenki. Treenin jälkeen kaikki hölisi pukkareissa ja oli hyvä fiilis. Kotiin lähtijät moikattiin kun oltaisiin kauankin tunnettu. Miten mukavaa verrattuna normaaliin salijurotukseen!
Fiilis oli mahtava kun ajelin kotiin päin. Kello oli 8.30 aamulla ja mä olin jo tehnyt päivän treenin. Koko päivä vielä edessä! Tuttu kutina lihaksissa ja mielenperukoilla… Viime vuonna metsästin liikunnan jälkitilana tulevaa, paljon mainostettua euforiaa eikä sitä tullut. En osannut arvostaa tarpeeksi sitä, että saan ja pystyn liikkumaan. Ehkä mä nyt osaan, koska kotiinpäin ajellessa teki mieli huutaa ilosta. MÄ VOIN TAAS URHEILLA!!!
Otsikon jälkimmäinen osa on sitten ironiaa. Ettei heitellä herneillä. =)
Oon aina ollut semmoinen, että syön ihan väärin. Kerran päivässä hirmu ison annoksen. No sehän sitten kivasti pitää nuo sokerit yms. tasaisina koko päivän… NOT! En ole ikinä voinut kuvitellakaan syöväni aamupalaa (kaks kuppia kahvia riittää), saati mitään puuroja, raejuustoja, maitorahkaa tms. Olen aina syönyt ihan perus kotiruokaa ja silloin tällöin jotain mäkkisapuskoja tai kotona tehtyä meksikolaista. Valmisruokia en syö ikinäkoskaan kerta osaan kokatakin. En onneksi välitä kauheasti makeasta, ainoastaan leffaan mennessä pitää ostaa irtokarkkeja tai muuten on ihan sama kuinka hyvä leffa on kyseessä, pilalle menee jos ei saa karkkia. En syö pullaa, en keksejä enkä mitään leivoksia, kun en tykkää sokerista. Mun paheeni on hyvä ruoka ja joskus iskee sipsikausi. Turkkilaiseen jugurttiin puoli pussia americano-dippijauhoa ja puoli pussia taco-dippijauhoja ja Furious-sipsejä. Nams!! Tykkään kovasti pastasta ja erilaisista pastasooseista, tämä viimeisin hypetys, avokadopasta on aivan järjettömän hyvää. Olen ihan siis järkisyöjä eikä syöminen tai ruoan laatu ole ongelma vaan syömisen aikatauluttaminen!
Viime keväänä järkeistin syömisrytmiäni väkisin ja huomasin kyllä heti eron entiseen. Energiataso pysyi koko päivän hyvänä kun viisi kertaa päivässä söi järkevän määrän normaalit ruuat ja välipalat. Treeni kulki tosi hyvin (treenasin silloin 5-9 kertaa viikossa) ja kaikenmaailman palautusjuomat ja muut lisäravinteet sai unohtaa vaikka olis treenannut kaksi kertaa päivässä. Mä en muutenkaan niistä välitä; kauheasti kaloreita pahanmakuisessa litkussa (olen koittanut varmaan kaikkia myynnissä olevia) kun tarvittavat aineet saa normaalista ruuastakin. Tietty on asia erikseen, jos noudattaa jotain tiukkaa dieettiä tai syöminen jostain syystä jää (miten se voi jäädä, jos päätät syödä oikein??). Mutta ei ne ruokaa korvaa. Ja bonuksena vielä se, että mun maha ei kestä sitä maitoproteiinin määrää, mikä monissa palkkareissa on. En kerkeis salilta kotiin jos litkisin puoli litraa jotakin maitoprotskupalkkaria vaan auton penkinpäällisen saisi vaihtaa. =D
Nyt koitetaan sitten järkeistää kahdella tavalla: Ruokarytmi kuntoon, kolmen tunnin välein jotain naamariin ja se jotain pitää olla terveellistä, tavallista ruokaa, semmoista millä voisin elää lopun elämääni. Aamupalaksi puuroa, mehukeittoa, raejuustoa, kahvia. Lounaaksi kalaa/lihaa/kanaa, kasviksia. Välipalaksi hedelmää, vähähiilarinen välipalapatukka, mehukeittoo, marjoja tms. Päivälliseksi kalaa/kanaa/lihaa, kasviksia, raejuustoo, perunaa/riisiä/pastaa. Iltapalaksi rahkaa, mehukeittoo, raejuusto tms proteiinia. Kaikkea KOHTUUDELLA!! Mä en halua pudottaa painoa, mä haluan rasvaprosenttini pienemmäksi ja lihasmassan isommaksi.
Olen sitä mieltä, että jos meinaa ruokaremonttia tehdä, niin sen on oltava semmoinen, että voit elää sen kanssa lopun ikäsi. Mä en usko mihkään Suurin Pudottaja-hommiin, en karppaamisiin enkä muihin ihmejuttuihin pitkällä aikavälillä. Lähipiirissä on aika monia karppaamalla, juttaamalla, atkinsoimalla jne laihduttanutta, jotka kaikki on saaneet painon takaisin kun kurinpito on loppunut. Toki nopeaan (ja tilapäiseen) painonpudotukseen joku tommoinen on oiva, mutta painonhallintaan ne ei kyllä sovellu. Tietty mun on helppo puhua, kun ruokavaliosta ei tarvii mitään pudottaa pois tuskaa tuntien, mutta kun järjellä miettii niin ihan oikeesti. Jos sä olet pullahiiri, niin tarviihan sun löytää sille pullalle joku OIKEASTI hyvä korvaaja. Et sä sitä korvaa maitorahkalla. Sä et saa siitä sitä samaa mielihyvää minkä pullasta ja niin ollen sä et voi elää loppuelämääs vetäen maitorahkaa aina kun tekee mieli korvapuustia. Sun tarvii löytää joku semmoinen juttu, mistä sä saat samanlaisen mielihyvän mutta vähemmillä kaloreilla, hiilareilla ja rasvalla. Enkä mä oikein usko, että kukaan voi tulla sanomaan, että nyt korvaat tuon pullan marjoilla se on ihan yhtä hyvä. Kyllä sun pitää itse se löytää ja päättää mikä on yhtä hyvä. Motivaatiokysymyksiä. Alkuunhan se varmaan onkin pakko ottaa tiukka linja ja kaikki turhat pois, että löytyy se järki ja balanssi (ja ehkä ne hyvät pullankorvaajat) mutta sitten kun aletaan puhumaan painonhallinnasta niin tulee tämmöiset kysymykset eteen.
Kauheasti paasaan. Katsotaan parin kuukauden kuluttua että vieläkö jaksaa Rantasen akka elää terveellisesti vai ollaanko palattu taas siihen kerran päivässä kilo ruokaa -tyyliin. Niin kauan jatketaan kun se on kivaa. Liian lyhyt elämä itsensä rääkkäämiseen.
Ja jatketaan nyt vielä tätä taustatarinaa, että tajuatte mikä ja miksi ja milloin ja täh.
Juoksu ja ryhmäliikunta vaihtui siis crossfit-treenaukseen. Laji oli sikäli tuttu, että siinä pahimmassa liikunta-adrenaliinipöhnässä viime kesänä aloin omatoimisesti hankkia tietoa crossfitistä ja HIIT-metodista (High Intensity Intervall Training). Kiinnosti kovasti tuommoinen itseä vastaan kisaaminen ja omien liikunnallisten rajojen rikkominen ikään kuin vahingossa. Korkean sykealueen treenaaminen on aina ollut mun juttuni, en ole koskaan ollut mikään pilates-/tai-ji -tyyppinen liikkuja.Salitreenissä tuppaan taas aina huijaamaan itseäni; teen just sen mitä tarvii ja ne viimeiset, tärkeimmät väkisin tehdyt liikkeet jää tekemättä. Ryhmäliikunnassa voi aina vähän huijata, jos haluaa; tekee vaan rauhallisemmin mitä oikeasti pystyisi. No eihän se kehitä mitään muuta kun itsensähuijaamisen jaloa taitoa.
Crossfitissä kiehtoi sen monipuolisuus, kun tarkoitus on treenata sekä nopeutta, kestävyyttä, voimaa että notkeutta. Monestihan käy niin, että juoksija on kestävä muttei vahva, voimistelija notkea, muttei kestävä ja kehonrakentaja vahva mutta jäykkä. Ongelmana omassa treenaamisessa viime vuonna olikin löytää hyvä balanssi sekä kestävyysharjoittelun, voimaharjoittelun että liikkuvuuden välillä. Crossfitissä saa siis samalla kertaa kaikki. HIIT taas oli enemmänkin juoksupuolen juttuja mulla; minuutin ajan juoksua niin lujaa kuin kykenee ja sitten 30 sekuntia palauttelua ja sitten sama uudelleen. Tämmöiset lajit, joissa ikäänkuin taistelet sitä omaa parasta tulosta aina parantaen, on omiaan mulle. Teen aina niin kovaa kun voin, lampunsydämet silmissä vilisten. Huijaaminen ei tulisi mieleenkään, koska ei ego kestä edelliskertaa huonompaa tulosta.
Viime kesänä kehitin itselleni tosi hyvän crossfit-tyyppisen treenin, jota sitten huidoin salilla menemään muutaman kerran viikossa. Siitä syttyi palo lajiin ja halu oppia lisää ja monipuolisempia treenejä. Hihkuin riemusta, kun fyssarini kertoi, että on mukana perustamassa crossfit-salia Hämeenlinnaan. Tai oikeastaan silloin kyllä taisin liki itkeä, kun luulin vielä tuolloin, ettei mulla ole enää ikinä asiaa mihinkään treenisalille koipeni takia ja tuntui kohtalon ivalta, että hinkuamani laji rantautuisi viimein kotikylääni ja mä en pääse mukaan.
No, nyt se sali sitten aukesi viime viikonloppuna. Varmistin fyssariltani, että onko ok jos lähden on-rampille mukaan, miten polvi kestää. Fyssari sanoi, että sinne vaan, kaikki ohjelmoinnit tehdään omat rajoitteet huomioon ottaen. Hiphei ja ilmoittautumaan. Ilmoitin samaan syssyyn myös mieheni sinne. =) Ja koska inhoan aikaisia aamuheräämisiä, niin otin varmuuden vuoksi kurssin, joka alkaa klo 07.00 aamulla 🙂 Ja jotta puolen vuoden löysäily ja pellossa eläminen kostautuisi kropalleni oikein kunnolla, rukkasin ruokavalionikin taas siihen kuntoon, missä se viime vuonna oli. Hah. Siitäs sait kun hajotit polvesi! Ruokavaliosta ja treenin aloituksesta lisää sitten seuraavassa postauksessa…
Hei vaan kaikki!
Tervetuloa kurkkimaan blogiani, jota tässä vasta aloittelen. Tarkoitus on pitää päiväkirjanomaista muistiota siitä, mitä on tullut tehtyä ja syötyä ja mitä sitten tapahtuu. Lähinnä tämä on omaksi harjoittelun ja elämäntapojen muutoksen tueksi tarkoitettu, mutta mukavaa, jos joku saa tästä jotain omaan treeniinsä, elämäänsä tai vaikka vain tyydytettyä tirkistelyn tarvetta.
Yksi syy tähän blogiin oli myös se, että nyt harmittaa, etten viime vuonna tätä jo aloittanut. Nyt tarvisin vähän vertaistukea itseltäni. Jotta sama ei toistuisi tulevina vuosina, niin tässä tämä nyt sitten on. Tsemppaan itseäni siis tulevaisuutta varten. Pimeetä touhua, mutta mitäs väliä sillä on. =)
Niin… Viime vuonna puraisi liikuntakärpänen persuuksista niin kovaa, että paluuta ei taida olla. Se alkoi kevyesti helmikuussa, kun mieheni halusi kokeilla, onko hiihtäminen vielä yhtä syvältä mitä se oli kouluvuosina. Käytiin sitten hiihtämässä ja jostain ihmeen syystä masokisti minussa heräsi. Vaikka se touhu OLI todella syvältä ja poikittain, löysin itseni ladulta myös seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ennen kuin huomasinkaan, olin laskettelurinteessä pakottamassa tyttäriäni opettelemaan laskettelun jaloa lajia. Sitten aktivoin uudelleen vanhat ryhmäliikuntatunnit ja ramppasin bodypumpissa, bodycombatissa, fitballissa… mitä niitä nyt oli. Ja jopa salilla.
Kun kevät tuli, lähdin lenkille. Ihan vaan kävellen ensin muutamaa kilometriä koiran ja parhaan ystäväni kanssa. Joitakin viikkoja myöhemmin jätin koiran ja parhaan kaverini kotiin ja hölkkäsin ensin muutaman sata metriä. Kesäkuussa hölkkälenkin mitta oli jo 15 km ja huomasin juoksentelevani pitkin naapuriteitä keskellä yötä kun en malttanut lopettaa iltalenkkiä. Silloin täyttyi ensimmäisen kerran puolimaratoniin tarvittava reipas 21 km.
Hommahan lähti sitten ihan lapasesta. Elokuun lopussa osallistuin työkavereideni kanssa Helsinki City Triathloniin ja tarkoitus oli lähteä juoksemaan KiipFit-tapahtumaan puolimaraton. No se sitten jäi kun polvi syyskuussa päätti, että nyt riittää. Luultiin lääkärin kanssa, että kyseessä oli kierukkavamma mutta leikkauspöydällä ortopedi huomasi, että polven rustot on niin huonossa kunnossa että ne pitää poistaa ja polvilumpiota vähän rei´ittää että saadaan uusi rusto tilalle. Ei se ihan sitten niin mennytkään, oikeastaan mikään. Uutta rustoa ei lähtenyt kasvamaan ja polvi lukkiutui niin, ettei sitä saanut koukkuun eikä suoraksi. Sanottiin, että juoksemiset on sitten muuten juostu. Koko talvi meni fysioterapiassa uutta mobilisaatiota, lihaskuntoa ja kivunhallintaa hakemassa ja työpäivät lääkehuuruissa odotellen, että polvi kestäisi edes normaalin askeleen ottamisen ilman julmettua kipua.
Lopulta helmikuun alussa kävin itkemässä työpaikkalääkärille kipua ja turhautumista ja juoksemisesta luopumisen tuskaa. Lääkäri ehdotti, että kokeillaanko tämmöistä Suomessa uutta hyaluronihappoa, mitä pistetään suoraan polven nivelrakoon, sillä se Teemu Selännekin vielä pelaa. Siinä vaiheessa alkoi olla jo aivan sama mitä myrkkyä polveen ruiskutetaan, toiveena oli vaan yksi kivuton päivä elämässä. Tohtori sitten pisti (kolmensadan euron arvoisen!!) mönjän polveeni ja käski soitella että miten alkaa vaikuttaa.
Viikkoa myöhemmin pystyin kävelemään ilman jatkuvaa kipulääkitystä. Kahta viikkoa myöhemmin pääsin meille kotiin kolmanteen kerrokseen ilman että teki mieli soittaa Pekkaniska auttamaan viimeisissä rapuissa. Neljä viikkoa myöhemmin polven kiputilat oli enää satunnaisia. Viisi viikkoa myöhemmin päätin ilmoittaa itseni ja mieheni vasta-avatun crossfit-salin ensimmäiselle aamu-onramp -kurssille ja palata takaisin urheilemaan kunnolla ja elämään terveellisesti.
SIITÄ kertoo tämä blogi. Eli tarina siitä miten mennään sinne ja takaisin. =)
Terkuin Tiia
