Taustaturinoinnille jatkoa
Ja jatketaan nyt vielä tätä taustatarinaa, että tajuatte mikä ja miksi ja milloin ja täh.
Juoksu ja ryhmäliikunta vaihtui siis crossfit-treenaukseen. Laji oli sikäli tuttu, että siinä pahimmassa liikunta-adrenaliinipöhnässä viime kesänä aloin omatoimisesti hankkia tietoa crossfitistä ja HIIT-metodista (High Intensity Intervall Training). Kiinnosti kovasti tuommoinen itseä vastaan kisaaminen ja omien liikunnallisten rajojen rikkominen ikään kuin vahingossa. Korkean sykealueen treenaaminen on aina ollut mun juttuni, en ole koskaan ollut mikään pilates-/tai-ji -tyyppinen liikkuja.Salitreenissä tuppaan taas aina huijaamaan itseäni; teen just sen mitä tarvii ja ne viimeiset, tärkeimmät väkisin tehdyt liikkeet jää tekemättä. Ryhmäliikunnassa voi aina vähän huijata, jos haluaa; tekee vaan rauhallisemmin mitä oikeasti pystyisi. No eihän se kehitä mitään muuta kun itsensähuijaamisen jaloa taitoa.
Crossfitissä kiehtoi sen monipuolisuus, kun tarkoitus on treenata sekä nopeutta, kestävyyttä, voimaa että notkeutta. Monestihan käy niin, että juoksija on kestävä muttei vahva, voimistelija notkea, muttei kestävä ja kehonrakentaja vahva mutta jäykkä. Ongelmana omassa treenaamisessa viime vuonna olikin löytää hyvä balanssi sekä kestävyysharjoittelun, voimaharjoittelun että liikkuvuuden välillä. Crossfitissä saa siis samalla kertaa kaikki. HIIT taas oli enemmänkin juoksupuolen juttuja mulla; minuutin ajan juoksua niin lujaa kuin kykenee ja sitten 30 sekuntia palauttelua ja sitten sama uudelleen. Tämmöiset lajit, joissa ikäänkuin taistelet sitä omaa parasta tulosta aina parantaen, on omiaan mulle. Teen aina niin kovaa kun voin, lampunsydämet silmissä vilisten. Huijaaminen ei tulisi mieleenkään, koska ei ego kestä edelliskertaa huonompaa tulosta.
Viime kesänä kehitin itselleni tosi hyvän crossfit-tyyppisen treenin, jota sitten huidoin salilla menemään muutaman kerran viikossa. Siitä syttyi palo lajiin ja halu oppia lisää ja monipuolisempia treenejä. Hihkuin riemusta, kun fyssarini kertoi, että on mukana perustamassa crossfit-salia Hämeenlinnaan. Tai oikeastaan silloin kyllä taisin liki itkeä, kun luulin vielä tuolloin, ettei mulla ole enää ikinä asiaa mihinkään treenisalille koipeni takia ja tuntui kohtalon ivalta, että hinkuamani laji rantautuisi viimein kotikylääni ja mä en pääse mukaan.
No, nyt se sali sitten aukesi viime viikonloppuna. Varmistin fyssariltani, että onko ok jos lähden on-rampille mukaan, miten polvi kestää. Fyssari sanoi, että sinne vaan, kaikki ohjelmoinnit tehdään omat rajoitteet huomioon ottaen. Hiphei ja ilmoittautumaan. Ilmoitin samaan syssyyn myös mieheni sinne. =) Ja koska inhoan aikaisia aamuheräämisiä, niin otin varmuuden vuoksi kurssin, joka alkaa klo 07.00 aamulla 🙂 Ja jotta puolen vuoden löysäily ja pellossa eläminen kostautuisi kropalleni oikein kunnolla, rukkasin ruokavalionikin taas siihen kuntoon, missä se viime vuonna oli. Hah. Siitäs sait kun hajotit polvesi! Ruokavaliosta ja treenin aloituksesta lisää sitten seuraavassa postauksessa…
