Ihkaensimmäiset treenit ja WOD
Jokohan nyt päästäisiin asiaan, olisko jo tarpeelliset taustalätinät suoritettu…?
No niin, crossfit on-ramp -kurssi alkoi eilen. Se tarkoittaa suomeksi alkeiskurssia. Kurssilla opetellaan tekniikkaa ja crossfitin perusasioita, tehdään kaikkia päivän treeneihin liittyviä liikkeitä ja sarjoja ja ohjaajat vahtivat että ne tehdään teknisesti oikein. Tuo lajihan on semmoinen, että kyllä siinä paikat kremppaan saa helpostikin, jos tekniikka on väärä. Liikkeet voi olla soutua, maastavetoja, punnerruksia, kyykkyjä, naruhyppelyä, juoksua, pystypunnerrusta, rengassoutua, kahvakuulan kanssa touhuamista, painopallon kanssa pelaamista jne. Tosi monipuolisia siis. Voin vaan kuvitella, kuinka raskaaksi homma käy, jos tekniikka ei ole kunnossa. Itselleni etenkin oikea tekeminen on äärimmäisen tärkeää tuon surullisenkuuluisan polveni kanssa. Ei paljon väärällä tekniikalla kyykätä tai tehdä vauhtipunnerruksia… =D
Kun kello soitti 6.10 meinasi kyllä itku tulla tämmöiselle aamunukkujalle. Onneksi into treenata oli niin kova että äkkiä se unihiekka karisi =). Sitten salia etsimään. Treenaan siis Crossfit Hämeenlinnan salilla Kantolassa ja meidän treenit on kolme kertaa viikossa tiistaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin klo 7.00-8.15. Pienen häröilyn jälkeen sali sieltä teollisuusalueelta löytyikin ja ihan ajoissa päästiin aloittamaan 12 muun aloittelijan kanssa. Tosi mukavaa sakkia kaikki!
Eilinen harjoituskerta koostui päivän treenin eli WOD:n (workout of the day) liikkeiden harjoittelusta ja lopuksi sitten suoritettiin itse WOD. Meidät kellotettiin ja kuukauden kurssin ja kahdentoista treenikerran päätteeksi tehdään sama uudestaan. Kehitystä pitäisi näkyä kyllä reilustikin. WOD oli seuraava:
– 200 m juoksu
– punnerrukset 15/12/9 toistoa
– kyykyt 15/12/9 toistoa
– rengassoutu 15/12/9 toistoa
-200 m juoksu.
Eli homma meni niin, että ekaks juostiin 200 metriä. Tämän jälkeen kyykättiin, punnerrettiin ja rengassoudettiin 15 kertaa kutakin. Sitten taas kyykättiin, punnerrettin ja rengassoudettiin 12 kertaa kutakin. Ja vielä kerran sama homma mutta 9 toistoa per liike. Lopuksi vielä huitaistiin menemään 200 metriä juosten. Mun aikani oli 7.14 minuuttia ja parantaa pystyn aika paljon. Aika hapoilla kyllä oli olkapäät, myönnetään…
Arvatkaa mikä oli pahin? No se juoksu. Kitkeränsuloinen juoksu. Mähän en ole juossut sitten viime syyskuun alun. Olisin ehkä tuossa pari viikkoa sitten voinut jo vähän koittaa kuinka polvi kestää, mutta kun jotenkin siinä tulee tuo psyykkinen puoli vastaan. Minä, joka olen aina inhonnut juoksemista, opin rakastamaan sitä ja sitten se otettiin multa pois. Nyt mä en ole enää varma, haluanko sitä takaisin. Aika perus sydänsurukamaa, eikö? Eilen oli sitten pakko. Ensin köpöttelin kuin mummo syksyn ensiliukkailla, mutta kun huomasin, ettei kipua juuri tulekaan, uskalsin juosta jo paremmin. Viimeiset 40 metriä meni jo melko kivasti. Juoksutekniikka täytyy opetella kokonaan uudestaan, sen huomasin…
Se, mikä oli erityisen kivaa tuolla treeneissä oli treenikamut ja ohjaajat. Normistihan salilla tai ryhmäliikkatunnilla teet sen oman duunisi ja muihin ei juuri huomiota kiinnitetä. Ketään ei sen kummemmin moikkailla eikä muita nyt ainakaan mennä kannustamaan että jaksaajaksaa, jollei nyt ihan tuttu ole. Tuolla meillä ohjaajat kehoittivat heti aluksi, että muita saa ja pitää tsempata ja kaveria pitää tukea. Se ikäänkuin aukaisi jonkinlaisen sosiaalisen lukon koko hommasta ja siinä kaikki höpisi ja tsemppasi muita kun oli oman suorituksen saanut tehtyä. Tavallaan semmoinen positiivinen kilpailuhenki. Treenin jälkeen kaikki hölisi pukkareissa ja oli hyvä fiilis. Kotiin lähtijät moikattiin kun oltaisiin kauankin tunnettu. Miten mukavaa verrattuna normaaliin salijurotukseen!
Fiilis oli mahtava kun ajelin kotiin päin. Kello oli 8.30 aamulla ja mä olin jo tehnyt päivän treenin. Koko päivä vielä edessä! Tuttu kutina lihaksissa ja mielenperukoilla… Viime vuonna metsästin liikunnan jälkitilana tulevaa, paljon mainostettua euforiaa eikä sitä tullut. En osannut arvostaa tarpeeksi sitä, että saan ja pystyn liikkumaan. Ehkä mä nyt osaan, koska kotiinpäin ajellessa teki mieli huutaa ilosta. MÄ VOIN TAAS URHEILLA!!!
